 |
| "Kerro, kerro kuvastin: Ken on maassa epätietoisin?" Kuva: www.pohjoinenikkuna.fi |
Viime päivinä olen tuskaillut ja tuskastunut, olen lepatellut levottomana, olen selannut nettiä ja kelannut settiä, olen pohdiskellut ja puntaroinut loputtomiin. Tämän tiedän: haluan laulaa, haluan päästä esiintymään ihmisten eteen. Mieluiten haluaisin tehdä sitä ihan työkseni. Mutta silmäni ovat viimeistään nyt auenneet sille, että määränpäähäni johtava tie on kovin, kovin kuoppainen ja mutkikas, risteyksiäkin on heti alkumetreiltä lähtien ihan liikaa. Karttaa ei minulle ole suotu, tai sitten se on niin epäselvä, etten näillä suunnistustaidoilla osaa sitä seurata.
Miten pääsen eteenpäin? Miten saan ääneni kuuluviin? Miten teen itseäni tunnetuksi? Miten saan kuulijat kiinnostumaan itsestäni?
Olen miettinyt levy-yhtiöiden puoleen kääntymistä. Siinä – ja toki muutenkin – lienee kompastukivenä se, etten rehellisesti sanottuna taida olla vielä artistina niinsanotusti valmis. En ole mikään hyvinkääritty paketti, jota näppärästi tarjota ja kaupata ihmisille. En edes tiedä, miten myytävissä haluaisinkaan olla. Joka tapauksessa mielessä pitäisi olla selkeä, kristallisoitunut ajatus siitä, mitä edustan artistina, mitä viestin, mikä on se minun sanomani yleisölle. Millä erotun muista? Pystyn kyllä kuvailemaan muutamalla avainsanalla musiikin, jota haluan esittää, pystyn kertomaan tyylistäni ja vahvuuksistanikin. Mutta se aivan ydin, KUKA MINÄ OLEN ARTISTINA verrattuna muihin – sitä en ehkä osaa muotoilla niin vakuuttavan kompaktisti. Olisihan tuo hyvä olla tiedostettuna tähän ikään mennessä, mutta kun tuli keksittyä koko laulaminen vähän turhan myöhään, niin kaikki tuollainen on oikeastaan vielä odottamassa lopullista kirkastumistaan.
Ja mitä minä sitten varsinaisesti haluan? En koe tehtäväkseni muuttaa maailmaa, en tehdä ihmeitä. Minulla on vain valtava palo, suorastaan pakottava tarve laulaa. Haluan laulaa ihmisille, maalailla erilaisia tunnelmia, kertoa tarinoita. Ennen kaikkea haluan välittää rakkauttani musiikkiin ja esittämiini lauluihin, antaa sen virrata ja säteillä kaikesta olemisestani, ja saada kuulijatkin rakastumaan. Yhä uudestaan tuntea se mieletön energia ja lataus, kun astun yleisön eteen, hetkellinen hikikarpaloiva kauhukin, ohimoilla tykyttävä elämänriemu ja intensiivinen tietoisuus olemassaolosta. Haluan uskaltaa olla lavalla aito oma itseni, antaa itsestäni jotain ja saada kaksin verroin takaisin. Eikö silloin ole jo saavuttanut jotain? En kiellä, etteikö minua kiehtoisi ajatus myös sen oman pienen jäljen jättämisestä. Olkoonkin sitten vaikka vain yhden ihmisen sydämeen. Mutta että jotain olisin tehnyt, jollain tavalla koskettanut tai vaikuttanut. Jotain, josta joku muistaisi minutkin.
Jotta kaiken tämän saavuttaisin, on tapahduttava vielä paljon. Mitä, en oikein edes tiedä. Odottelen tässä ilmeisesti jonkinlaista valaistumista. Voi kun tähän tipahtaisikin jostain jokin kaikkitietävä olevainen, oraakkeli, joka yksiselitteisesti kertoisi, miten pitäisi toimia ja mitä polkua seurata! Saattelisi vielä lennokkaasti matkaan ronskilla potkulla takapuoleen.
Jos joku kokee asiakseen lievittää
tai jakaa tätä tuskaa, voisi oikein mielellään kertoilla ajatuksistaan
kommenttiosiossa.
