Lavalle laulajan mieli

En ole ollut mikään varsinainen karaoken ystävä. Voihan se olla ihan hauskaa ajanvietettä, jos lähtee ulos istumaan iltaa. Mutta nyt olen ottanut hommaan uuden asenteen: saahan siitäkin esiintymiskokemusta!

Jos ei keikkoja ole liiaksi asti niin jostainhan sitä lavakokemusta on revittävä. Ei kai karaoke sen huonompi tapa välttämättä ole, vaikkakaan esiintyjä ei siinä ole samalla tavalla "valokeilassa" kuin varsinaisella keikalla. Itse ainakin yritän nykyään todella esiintyä myös karaokemikrofoni kätösissä. Ei käsiä housuntaskuissa, ei sanojen lukemista näytöltä vaan eläytymistä ja heittäytymistä, kontaktin ottamista yleisöön. Pikku mokat eivät haittaa, tai näin ainakin yritän vakuutella "ole armeliaampi itsellesi" -kampanjani hengessä... Ja oikeasti laulaminen vain on niin kivaa, tapahtuipa se missä tahansa muodossa tai tilanteessa! Jos veri vetää esiintymään niin parasta kai sitten on tätä vimmaa totella ja toteuttaa aina kun vain mahdollista.

Tällä kaikella yritän selittää sitä, että olen niinkin innoissani päästyäni eräässä karaokekisassa alueellisesta semifinaalista jatkoon... Finaali on sitten maaliskuussa ja täytyy myöntää, että odotan sitä ihan oikeasti. Otan kaiken ilon irti kilpailutilanteesta, sillä se on omiaan tuomaan uudenlaisia paineita ja siten aiheuttamaan hyväätekevää jännitystä. Tämän jännityksen hallitseminen on haaste ainakin itselleni. Hermot tuppaavat olemaan pinnalla, sydän hakkaa ja ääni tärisee eikä ole aivan hallinnassa tai itselläni ns. kehossa.

Jännittäähän se, esiintyminen

Lienee sanomattakin selvää, että kaiken A ja O on harjoittelu - on voitava luottaa omaan osaamiseensa, tiedettävä mitä tekee. Mutta lisäksi hermoiluun auttaa luonnollisesti kokemuksen kertyminen sekä itsensä psyykkaaminen. Yritän etukäteen kuvitella tilanteen mahdollisimman elävästi ja tarkasti, ja käyn suorituksen läpi niin kuin se menisi ideaalitapauksessa. Olisi tosi hyvä, jos paikka olisi entuudestaan tuttu, mutta useinkaan näin ei tietysti ole. Silti pystyy monia esiintymisen elementtejä kuvittelemaan aidonoloisesti. Ennen lavallenousua yritän rentoutua niin hyvin kuin vain mahdollista, ja tämän olenkin huomannut helpottuneen harjoituksen ja kokemuksen myötä. Ensihetket mikrofoni kädessä ovat kuitenkin joka ikinen kerta jännittäviä. Ja niin niiden kuuluukin olla. Ilman pientä jännitystä esiintymisestä puuttuu tietty lataus. Hermonsa on vain opittava pitämään kurissa ja jännitystä hallittava niin, että ylipäänsä pystyy esiintymään. Yleensä jo muutamien sävelten kajahdettua ilmoille alkaa helpottaa. Sen jälkeen onkin taas taivaassa, ja siksipä sinne lavalle kivutaan kerta kerran jälkeen tärisevin jaloin.

Minkälaisia keinoja muilla on esiintymisjännityksen taltuttamiseen?