Laulajan painajainen

Kun herää keikkapäivän aamuna ilman ääntä, se on sellainen paikka, jossa hyvät neuvot ovat kalliit. Tai oikeastaan suoranaista ihmettähän siinä kohtaa rukoillaan. Itselleni kävi näin viime keskiviikkona.

Kurkkuani oli kutitellut jo päivän, pari, mutta en arvannut miten pahaksi tilanne tosiaan yltyisi keikkapäivänä. Ääntä ei tullut pihinää enempää, vaikka miten yritin selvitellä kurkkuani. Paniikissa soitin kähisevän ja hyvin vaikeaselkoisen puhelun terveyskeskukseen anellakseni lääkäriaikaa, sillä uskoni kyseiseen ammattikuntaan on vielä kohtalaisen voimissaan. Kuin ihmeen kaupalla sainkin päivystysajan ja riensin jotensakin toiveikkaana tohtorin pakeille. Ikävä kyllä uutiset eivät olleet erityisen hyviä: diagnoosina oli kurkunpään tulehdus, ja lääkärin arvion mukaan mikään mahti maailmassa ei saisi minua laulukuntoon iltaan mennessä. Epätoivoissani kerroin kuulleeni kortisonin ihmeitätekevästä väliaikaisvaikutuksesta, ja onnekseni sainkin sitten reseptin inhaloitavalle kortisonille. Kyseinen myrkky ehkä auttaisi jossain määrin, ehkä ei. Ja vaarana olisi, että laulaisin sitten elämäni viimeisen keikan... Rohkaisevaa...

Olin saanut myös vinkin vyöhyketerapian mahdollisesta toimivuudesta tällaisessa kriisitilanteessa. Laura Voutilainen oli kuulemma eräänä kertana laulanut konsertin illalla, vaikka ääni oli ollut edeltävänä aamuna täysin poissa – käytyään vyöhyketerapeutin käsittelyssä kahdesti saman päivän aikana. Siinä sitten apteekkiin ajaessani soittelin vyöhyketerapeutteja läpi, ja tuurilla eräältä lähellä asuvalta terapeutilta löytyikin peruutusaika. Imaistuani kortisonia kertaalleen suuntasin siis hoitopöydälle makaamaan, paineltavaksi jalkapohjista, käsistä ja korvista. Kyllä muuten löytyikin aivan tolkuttoman kipeitä pisteitä! Niitä käsiteltiin uudestaan ja uudestaan, ja vähitellen kipupisteet hieman hellittivät. Olossani ei tuntunut kylläkään vielä tuossa kohtaa mitään merkittävää muutosta. Terapeutti voiteli rintakehäänikin jollain yrttiöljyllä ja ”avasi” kehoani, mikä tuntui ainakin rentouttavalta, jos ei muuta.

Paniikki! Miten mun käy?!

Oli aika lähteä ajamaan kohti Helsingin Messukeskusta, jossa Eläinlääkäripäivien avajaistilaisuudessa bändimme olisi tarkoitus viihdyttää yli tuhatpäistä eläinlääkärilaumaa. Onneksi sain kyydin kitaristiltamme, joten voin lepäillä automatkan ajan. Perillä kannoimme soittokamat lavalle, minä tuoksahtaen metrien päähän voimakkailta yrteiltä ja suurin piirtein tutisten pelosta ääneni takia. Sen kunto oli nimittäin vielä tuossa vaiheessa melkoinen mysteeri. Kaikkeni olin tehnyt kortisonin ja vyöhyketerapiankin lisäksi: huuhdellut nenää sarvikuonokannulla, hörppinyt vettä litratolkulla, napsinut Duactia, imeskellyt Strepsilsejä jne.

Muiden suunnatessa ravintolaan päivälliselle minä vetäydyin hotellihuoneeseeni. Siellä aloin venytellä ja herätellä kehoa sekä availla ääntä pikku hiljaa mahdollisimman hellävaraisesti. Olin itkeä ilosta, kun suustani alkoi kuulua kaukaisesti laulua muistuttavaa ääntelyä. Alkoi näyttää siltä, että pystyisin ehkä hoitamaan keikan ns. kunnialla!

Kun nousimme bändin kanssa lavalle, energia virtasi ja olin kunnon keikkamoodissa. Ja pystyin kuin pystyinkin laulamaan! Yhden kappaleen jouduin jättämään välistä, sillä en kyennyt uskomaan ääneni kestävyyteen sen kohdalla. Keikka meni kivasti ja saimmepa vielä hyvää palautettakin sen jälkeen, minäkin laulustani vaikka en taatusti parhaimmillani ollutkaan. Keikan jälkeen ääneni hävisikin melko pian kokonaan.

Keikan jälkeen heittäydyin kaikkeni
antaneena kahiseviin hotellilakanoihin...

Tarkoitus oli lähteä vielä Helsingin yöhön rilluttelemaan, mutta itsekin järkevyydestäni yllättyneenä jätin sen väliin ja pulahdin hotellihuoneessa vaahtokylvyn lämpimään syleilyyn sen sijaan. Melko hyvistä yöunista huolimatta ääneni loisti aamulla poissaolollaan, ja kotimatka olikin sitten harvinaisen hiljainen osaltani. Päätin kaikista pelotteluista ja netin kauhutarinoista järkyttyneenä antaa ääneni levätä kunnolla, minimoidakseni äänihuulten pysyvien vaurioiden riskin, joten nyt ollaan puhumatta jo toista päivää. Sairastuinpa ihan kunnon flunssaankin, joten kirjoittelen tätä selviytymistarinaa vällyjen välistä pärskien ja kuumetta potien.

On se vaan jännä, miten esiintymislava vetää puoleensa maagisella voimalla, enkä mitenkään pysty pysymään sieltä poissa. Se tunne, minkä saan esiintyessäni, ei vedä vertoja millekään muulle, ja sen kokeakseni olen näköjään valmis riskeeraamaan paljonkin. Sain vielä jälkeenpäin bändin basistilta niin ihania tsemppausviestejä, joiden mukaan olin ollut säteilevä ja omassa elementissäni lavalla, että meinasi melkein tippa herahtaa linssiin liikutuksesta ja kiitollisuudesta. Mitään muuta en halua enemmän kuin päästä sinne estradille uudestaan ja uudestaan!

Olisiko jollain jaettavaksi kokemuksia samanlaisista paniikkitilanteista? Selviytymiskeinoja? Vippaskonsteja vastaisuuden varalle?